Luopumisen vapaus ja vaaraPääkirjoitukset | 28.5.2018 klo 20.20, Leif NummelaUusi Tie -lehdessä on vuosikymmenien aikana haastateltu tuhansia ihmisiä siitä, miten he ovat tulleet
uskoon ja löytäneet tiensä kristittyjen yhteyteen. Tässä numerossa haastattelemme poikkeuksellisesti kahta
ihmistä, jotka kertovat, miksi heidän tiensä johti erilleen uskovista ja kristillisen uskon hylkäämiseen.[/size]
Vuosia sitten soittaessani eräälle ystävälleni, joka oli vetäytynyt pois kristittyjen yhteydestä, kävi ilmi, ettei yksikään kristitty ollut kolmeen vuoteen kysellyt hänen kuulumisiaan. Hän olikin todella iloinen
yhteydenotostani.
Meidän tulisi herkällä korvalla kuunnella niitä, jotka ovat syystä tai toisesta pettyneet uskovaisiin ja jättäneet
kristittyjen yhteyden. Olisi hyvä itsekriittisesti miettiä, onko yhteisöissämme vääristymiä, jotka ajavat ihmisiä
pois. Monen uskonsa menettäneen kertomuksessa toistuvat tietyt asiat: väsymys suorituskeskeisyyteen,
epäterveet korostukset julistuksessa, kysymyksiin ei saa vastauksia ja kristittyjen rakkauden ja keskinäisen
yhteyden puute.
Mitä me tästä voisimme oppia kristillistä toimintaa ajatellen? Tärkeintä ei ole se, miten paljon teemme,
vaan miten me elämme ja minkälaisia olemme.
Kun huomioidaan, miten konkreettisesti ja laajasti Raamatussa puhutaan Jumalasta luopumisesta, ei
voi kuin ihmetellä, miten vähän siitä puhutaan tänään. Paavali ja muut Uuden testamentin kirjoittajat
kantoivat jatkuvaa huolta nimenomaan kristittyjen pysymisestä Kristuksen yhteydessä. Paavali kirjoittaa
galatalaisille: ”Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut
teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin.” (Gal. 5:8 ). Tässä kohdassa puhutaan kastetuille,
ehtoollisella käyneille seurakuntalaisille, jotka kuitenkin olivat luopumassa Jeesuksesta Kristuksesta.
Vaikka me olisimme uskottomat, hän pysyy kuitenkin uskollisena.Uskosta luopuminen on konkreettinen vaara kaikille kristityille. Jonkin tietyn kristillisen seurakunnan,
kirkon tai järjestön jättäminen ei kuitenkaan vielä ole sama asia kuin koko kristillisestä uskosta luopuminen.
Jumala on paljon uskollisempi kuin me. Vaikka me olisimme uskottomat, hän pysyy kuitenkin uskollisena.
[/size]
Raamatussa kyllä kuvataan uskosta luopuminen realistisesti: ”Kuinka onnetonta ja katkeraa se on, että sinä
hylkäät Herran, sinun Jumalasi, etkä minua pelkää, sanoo Herra, Herra Sebaot.” (Jer. 2:19) Jumala kuitenkin
osoittaa monella tapaa rakkautta myös niitä kohtaan, jotka eivät halua elää hänen yhteydessään. Hän jopa
nöyrästi kysyy ihmisiltä: ”Mitä vääryyttä teidän isänne minusta löysivät, koska he erkanivat kauas minusta ja
lähtivät seuraamaan turhia jumalia?” (Jer. 2:5)
Jumala antaa ihmiselle ratkaisevan suuren vapauden olla myös uskomatta. Meilläkin on varaa antaa
toisillemme tämä sama vapaus. Rakkaudettomaan asennoitumiseen ei ole koskaan oikeutta. Mitään
pakottamista tai manipulointia ei kristillisissä yhteyksissä myöskään tulisi esiintyä. Ainoat vaikutusvälineemme
seurakunnassa tulisivat olla Jumalan sana ja keskinäinen rakkaus.
Viime kädessä ihminen on vastuussa elämästään Jumalan, ei toisten ihmisten edessä. Siksi viimeistä
tuomiota meidän elämästämme eivät lausu toiset ihmiset vaan kaikkitietävä Jumala. Hän, jonka edessä kaikki
meidän sydämemme motiivit ovat avoimet ja paljastetut ja joka tuntee meidät täydellisesti.